ONNELLISIA VÄHÄSTÄ

Raul nappaa minut jeeppisa kyytiin sovitusti puoli yksitoista. Ihmettelen tasmallisyytta mutta tyomiehilla (hä, kellä?) on kuulema huutava nalka ja meilla kiire vieda heille ruokaa. Tapaamme Raulin kanssa ensimmaisen kerran ja jos ensimmaisessa mutkassa han kysyy: "Mita sinulle kuuluu, ystavani?"

Ajelemme aamupaivan ruuhkassa ja nappaamme jeepin lavalle erilaisia maalaus- ja remonttitarvikkeita - kaikki tietysti eri pikkukaupoista, silla suuria koorautoja, joista saman katon alta loydat kaiken, ei taalla ole. Ostetaan kadulta viidella eurolla take away-lounas (kanaa, riisiä, tortillalettuja ja kilo avokadoja) neljalle tyomiehelle ja kympilla jattilaatikollinen mangoja.

Kun auto on lastattu, niin Raul varmistaa, etta turvavyoni kiinni ja ovi lukossa, silla lahdemme ajamaan kuoppaista, monttuista, mutkikasta, kapeaa, hiekkaista, kivista ja eritoten jyrkkaa tieta suoraan ylospain. Kaupunki painuu alas ja kipuamme jeeppi heiluen, valilla jumittuen, vastaantulevien ohituksia arpoen 2300 metrista 2600 metriin. Vuodesta 2019 sata vuotta taakse pain. Kiireesta hiljaisuuteen.

Raul on tyoskennellyt ties kuinka pitkaan projektissa Casa de Estudios Agricolas A.C., jossa han auttaa elamaa neljassa intiaanikylassa: San Juan Bautista (120 asukasta), San Jose del Carmen (250), Vistahermosa (450) ja San Jose Buenavista (600). Kylat ovat noin puolen tunnin ajomatkan paassa San Cristobal de las Casas -kaupungista ja vierekkain kukin omassa vuoren poukamassaan.

Raulin sosiaalityo on koordinoimista, etta kylissa olisi koulutusta, ruokaa, koteja, vetta, terveydenhuoltoa, kasvihuoneita, teita, yhteisollisyytta ja sivistystakin. Han tuntee kaikki, kaikki tuntevat hanet, ja niinpa han osaa ohjata oikeat ihmiset yhteen esimerkiksi rakentamaan kouluun lisaosaa, jonka tyomaalle olemme raksatarvikkeita ja ruokaa viemassa.

Matkan varrella pysahdymme tervehtimaan jokaisen vuorisotiella vaeltavan. On taaperoikaisia nukkavieruja lapsia ja laihoja mummoja, jotka kantavat selassaan sellaista maaraa polttopuita, etta jaksaisinkohan itsekaan. Tervehdimme kaikkia ja annamme pari mangoa taskuun. Hymy, joka paivettyneille, parkkiintuneille ja likaisille kasvoille nousee, on kaunis, eika pelkkaa kohteliaisuutta vaan puhdasta onnellisuutta:

Ruoasta ja vedesta on todellinen pula. Monilla perheilla ei ole autoa kaupunkiin ja kasvattaminen vuorilla on todella haasteellista. Eritoten nyt kuivan kauden loppupuolella. Aurinko porottaa korkealla todella kuumasti ja naen, miten suuret altaat, joihin sadevetta kerataan, ovat taysin tyhjat. Mango, jonka annan, on vahan mutta taalla ollaan onnellisia todella vahasta.

Naiden kylien asukkaita 60-70 prosenttia on lapsia ja nuoria. Perheissa voi olla jopa 20 lasta ja tytto saa ensimmaisen lapsensa 13-17 -vuotiaana. Ehkaisyyn liittyy uskomuksia tai sita ei vain ole. Suuret perheet kuuluvat kulttuuriin - tosin lapsikuoleisuuttakin on ikavan paljon. 

Pysahdymme Raulin kanssa kaikissa kouluissa. Oppilaat ovat 5-12 vuotiaita ja oppilaita kouluissa kymmenesta kolmeenkymmeneen. Luokkien nurkassa on kirjahylly taynna puhkikulutettuja kirjoja. Seinilla isoja opettavaisia julisteita ja luokan keskella joitakin tuoleja ja poytia. Vessaa ei joka koulussa ole. Pojilla farkut, tytoilla hameet ja opettaja on poikkeuksetta mestizo eli ei-intiaani.

Koulua ja terveydenhuoltoa yllapitaa paasiassa Meksikon hallitus, joka autonomisuutta arvostaville intiaaneille on kiistanalainen asia: apua tarvitaan mutta sita ei olla valmiita vastaanottamaan kenelta tahasa. Siksi kaikkia lapsia ei paasteta kouluun tai terveytarkastuksiin. Raulin solidaarinen tyo alkuperaiskansan ja hallituksen valissa on ihailtavaa. Seka vaikeaa.

Ja oppilaille naihin lahtokohtiin Raul pyytaa minua opettamaan jotakin sellaista, etta lasten itsetuntemus ja itsetunto nousisi edes vahasen. Naurahdan, etta teema on kylla kotimaasta tuttu mutta kaytannossa tulen huomaamaan, etta lahtokohta on silti aivan eri.

* * *

Opetan Raulin projektissa kolmena paivana. Ensimmaisen paivan alakoulussa Primaria Vicente Suares Ferrer ja koko koulun parikymmenta oppilasta. Opettajan lisatoiveena olisi yhteistyo, silla tyot ja pojat eivat osaa toimia keskenaan. Naisten omat jutut ja miesten omat jutut kuuluvat kulttuuriin.

Ohjaan tuttuja harjoituksiani mutta vastaan tulee ennenkokemattomia haasteita:

-  Oma-aloitteisuus puuttuu taysin. Kun sanon, etta aloitetaan, niin kukaan ei tee mitaan. Oma opettaja auttaa mutta kukaan ei silti tee mitaan. Katseissa on uteliaisuutta ja innostuneisuutta. Motivaatiota loytyisi kylla mutta kukaan ei tee tarvittavaa ensimmaista liiketta ja kaikki katsovat vain minua. Lopulta myos opettaja.

- Haluaisin ohjata harjoituksen, jossa muodostamme erilaisia janoja, mutta oppilaat eivat tieda esimerkiksi syntymapaivaansa. Kokeilemme samaa etunimien aakkosjarjestyksen mukaisesti mutta vain yksi oppilas ja opettaja osaa aakkoset. Mietin paassani muitakin harjoituksiani ja totean, etta moni itse kirjoittamani harjoitus perustuu lansimaalaiseen perustietoon.

- Perheissa puhutaan tzotzilia (intiaaikieli) ja monet lapset eivat puhu lainkaan espanjaa tai se on aivan alkutekijoissaan. Minulla ei siis ole mitaan yhteista kielta useimpien oppilaitteni kanssa.

Mutta lapset kautta maailman rakastavat leikkia! Jokainen harjoitus lahtee liikkeelle superhitaasti mutta kehittyy edetessaan ja harjoituksia voi olla vaikea saada loppumaan. Esimerkiksi harjoitus Katse vasemmalle on alkuvaikeuksien jalkeen lopulta niin valtavan suosittu, etta kakkosvaiheessa otetaan mukaan tervehdys, jossa kosketus, katse seka tyttojen ja poikien kommunikointi on erittain onnistunutta.

Tuntini lopussa opettaja on silmiinnahden onnellinen. Tytot hakeutuvat varovaisesti laheisyyteeni katsomaan minua tarkasti ja pojat heittavat minulle ylafemmoja. Kummajaisesta tulikin ystävä.

* * *

Muut opetuspaivat tyoskentelen ylakoulussa Mi patria es primero. Ylakoulu on neljan kylan yhteinen ja luokkia kaksi: seiska ja ysiluokkalaiset yhdessä sekä kasiluokka. Oppilaita koko koulussa vain nelisenkymmenta. Muut heidan ikaiset ovat toissa kotona tai kaupungissa, jonne he taittavat pyoralla vaarallista ja vaikeaa vuoristotieta joka paiva. Monissa intiaaniperheissa ajatellaan, etta ylakoulu on taysin ajanhukkaa tyontekoon tai kodinhoitoon verrattuna.

Opettajien erityistoiveena on rohkeuden lisaaminen. Enka ihmettele miksi: erityisesti seiska&ysiluokanluokan tytot ovat aivan to-del-la lukossa. Alussa he eivat uskalla edes olla ringissa, vaan seisovat seinustalla kadet kietoutuneita vartalon ymparille ja katse alaspain. Mutta jossakin siella tumman tukan takana nakyy kuitenkin hymya. Toisin kuin epamotivoituneet, haista *aska-asenteella olevat oppilaat Suomessa, naiden lamaantuneisuudessa on kuitenkin tulkittavissa ujouden taaksen piillotettua kiinnostusta ja uteliaisuutta.

Jalleen edetaan pienin askelin. Pistan likoon kaikkeni, etta olisin helposti lahestyttava, innostava ja osaisin luoda turvallista ilmapiiria. En lahde edes yrittamaan tytto-poika-pareja vaan sekoitan parit saman sukupuolen kesken. Tehdaan harjoituksia istualtaan, omaa reviiria suojaten. Ja annan rauhassa assosiaatioharjoituksissa pyoria pelkat tyo- ja luontoaiheiset sanat - toisin kuin suomalaisille nuorille ehdottelen uusia teemoja ja autan avaamaan mielikuvitusta tuntemattomiin sfaareihin.

Pojat alkavat lampenemaan nopeammin ja pantomiimissa he ovat jo taydessa elementissaan. Sama huomio niin minulla kuin kollegoillani, etta kautta maailman pojat ovat aktiivisia helpommin ja heittaytyvat nopeammin (kentien myos nauttivat enemman?) kuin tytot. Onko tama opittua vai puhdasta biologiaa?

Ja toinen huomio kautta maailman: samassa koulussa voi olla luokkia, ryhmia, kuin eri maailmoista. Silla viimeisen opetuspaivani saan tyokennella alusta asti avoimempien ja innokkaampien kasiluokkalaisten kanssa. Heidan kanssaan tyoskentely on aktiivista ja ilmaisultaan monipuolista. Etenemme parin tunnin session aikana esittaviin harjoituksiin katsojien edessa, joka olisi hyva saavutus kotimaassakin.

Tassa luokassa pienen rohkaisun jalkeen seka tytot etta pojat pystyvat tyoskentelamaan yhdessa. Oppilaat osaavat ja rohkaistuvat reflektoimaan tehtya ja opittua. Heidan kanssa puhutaan hapeasta ja onnistumisesta. Ja mika minusta tuntuu erityisen hyvalta, niin nama auttavat minua kielen kanssa. He taivuttavat sanoja minulle oikeaan muotoon ja nohevin kaantaa englannista espanjaksi.

Mita heille jai mieleen? "Yhteistyo", "pelaaminen", "nauttiminen", "mahdollisuus tehda jotakin aivan erilaista", "tunteet", "hermostuneisuus alussa", "aktiivisuus" ja "ryhmatyo".

Lahdemme Raulin kanssa ajamaan vuorilta takaisin kaupunkiin. En tieda, oliko oppitunti enemman tarkea heille vai minulle. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Jalleen.

Ja minulla on uusi arvokas unelma.