Eka perjantai: ei nuoria, ei treenejä.
Toka torstai: nuoret paikalla ja esitys ilman harjoittelua!
Toka perjantai: ei nuoria, ei treenejä.
Kolmas torstai: ei nuoria, ei treenejä.
Kolmas perjantai: ei nuoria, ei treenejä.
Neljäs torstai ja viimeinen työpäiväni: nuoret paikalla ja ekat treenit, jes, jes, jes!
* * *
Tämän opin opettajaopintojeni työharjoittelussani Meksikossa. Olé!
Lähdin Meksikoon, koska suoritan Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ammatillisen opettajan pedagogista pätevyyttä. Opintoihimme kuuluu opetusharjoittelu, jonka minä tietysti näppäränä tyttönä halusin suorittaa lattareissa. Onhan tuo kolkka maapalloa intohimoni ja sieluni kotimaa.
Maailmankaikkeus oli puolellani ja harjoittelupaikka tuli minulle kuin tarjoittimella ystäväni Annamarin kautta. Lokakuussa 2018 sain kutsukirjeen työskentelemään yhteisöteatteriryhmässä Jts'unbaltik (espanjaksi Nuestras raices eli Meidän juuret). Tulisin osallistumaan yhteisöteatteriproduktioon, joka toteutetaan yhdessä 15-19 vuotiaiden intiaaninuorten kanssa Tenejapan vuoristokylässä, Chiapasin maakunnassa Meksikossa.
Opetusharjoittelun päätavoitteeni oli päästä ohjaamaan draamakasvatuksen ja teatteritaiteen menetelmiä käyttäen teini-ikäisille nuorille. Eli samaa, mitä teen Suomessa, mutta huomioiden nyt kulttuuriset ja kielelliset erityispiirteet. Odotin, että pääsen opettamaan espanjan kielellä, joka monipuolistaa ammattitaitoani, sekä tutustumaan ja osallistumaan yhteisöteatterin tekemiseen alkuperäiskansan positiosta käsin, joka tukisi opettajuuttani ja työtäni.
Ennen harjoittelua tutustuin Meksikon alkuperäiskulttuureihin ja käänsin espanjaksi itse kirjoittamaani harjoitusmateriaalia. Olin sähköpostilla ja whatsapp-videopuheluilla yhteyksissä teatteriryhmän ohjaajaan Jorge Hernandez eli Voziin, ja minut toivotettiin kovin tervetulleeksi. Lähdin innokkaana seikkailuun vaikka en juurikaan tiennyt, mitä itse projekti tulee pitämään sisällään ja miten tulemme sitä toteuttamaan. "Olen luottavainen, että kaikki järjestyy ja kiitollinen projektista juuri sellaisenaan, mitä se tulee pitämään sisällään" (oppimispäiväkirja 28.1.2019).
* * *
Tapasin Vozin asettauduttuani San Cristobal de las Casasiin. Voz kertoi, että produktio on jatkoa osittain samojen nuorten edelliselle näytelmälle Las aveturas de Pedro (Pedron seikkailut), joka kertoi teini-ikäisen pojan haasteista muuttaessa maalta kaupunkiin. Nuoret olivat luoneet Vozin kanssa käsikirjoituksen itse ja se teemoina olivat olleet muun muassa vanhempien odotukset, päihteet, pari- ja kaverisuhteet sekä seksuaalisuus. Pedron seikkailujen jatko-osan olisi määrä käsitellä homoutta. Samat teemat siis kiinnostavat nuoria Atlantin molemmin puolin.
Pääsisin harjoittelussani osallistumaan projektin alkuun, jossa haalimme vielä lisää nuoria mukaan, aloitamme näyttelijäntyön harjoitukset ja käsikirjoituksen valmistamisen. Meidän on määrä työskennellä joka torstai ja perjantai, tunti-kaksi kerrallaan, nuorten koulupäivän jälkeen koulun tiloissa. Itse esitykset olisivat toukokuussa ja toteutuisivat kiertueena kolmella eri paikkakunnalla Chiapasin maakunnassa.
Kokonaisuudessaan siis kerrassaan loistavaa, jes! Joko aloitetaan?
* * *
Taitamme noin tunnin matkan San Cristobalista Tenejapaan taksilla. Kuski ajaa mutkikasta vuoristotietä kaasupohjassa ja hurjat ohitukset saavat matkustajien pulssin kohoamaan. Meitä lähtee Tenejapaan aina Voz, minä ja joku Vozin teatteriryhmän kollegoista. Yhdellä heistä on aina mukanaan myös syli-ikäinen poika mutta Meksikossa lapsen kuljettamista töihin mukaan ei ihmetellä.
Kun saavumme koululle Cobach 78, se on autio. Ei oppilaita, ei opettajia, ehkä joku työmies korjaamassa jotakin. Tämä on ensimmäinen muttei viimeinen kerta. Seitsemästä vierailustamme Cobachilla vain kahdella kerralla nuoret ovat kerääntyneet odottamaan meitä ja projektin eteen tapahtuu jotakin. Viitenä muuna päivänä syynä on esimerkiksi koeviikko, tiloja ei ole vapaana, karnavaalit (kulttuurinen juhla joka kestää viikon) tai yksinkertaisesti perjantai, koska opettajat eivät jaksa opettaa silloin pitkään, ja päästävät nuoret jo kymmenen maissa kotiin.
Voz tietää, mistä etsiä nuoria, ja löydämmekin heitä kylän torilta. Voz kerää edellisessä projektissa olleita nuoria mukaansa ja menemme yhdessä istumaan limuille. On ystävänpäivä ja tarjoan heille ostamiani suklaasydämiä. "Wokol la wal", he kiittävät äidinkielellään tseltaliksi.
Nuoriin on mukava tutustua. Voz kyselee lämpimästi heidän kuulumisia ja nuoret kertovat vaikeistakin asioista avoimesti: on stressiä kokeista, on ahdistusta, on väsymystä, kun koulumatka on niin pitkä. Yhden pojan koti on syvemmällä vuoristossa ja hän asuu viikot Tenejapasta vuokratussa asunnossa. Aina välillä joku vaihtaa biisiä omasta älypuhelimestaan ja nappasee kuvan. Kysyn, millaisia ajatuksia uusi produktio herättää. Lähes kaikki toivovat pääsevänsä näyttelemään enemmän ja saavansa uusia kokemuksia. "Teatterin tekeminen kiinnostaa mutta myös jännittää paljon."
Visiitit Tenejapassa jatkuvat. Koska nuoret eivät ole paikalla treeneissä, teemme sen mitä voimme. Yhtenä päivänä kiertelemme luokkia ja kerromme produktiosta - eli vanhaa kunnon jalkautumista ja face-to-face markkinointia. Saamme uusia nuoria mukaan ja Voz vitsailee, että blondi eurooppalainen on paras vetonaula. Kerran yksi tyttö juoksee minut kiinni ja haluaa opetella englantia, joten menemme istumaan kaksin ja tutustumme toisiimme jutustelemalla englanniksi ainakin tunnin.
Käymme tapaamassa koulun rehtoria ja apulaisrehtoria muutamaankin otteeseen. Voz ja hänen kollegansa selittävät superystävällisesti, kierrellen ja kaarrellen, miten tärkeä produktio on kyseessä ja miten paljon siitä olisi nuorille hyötyä... Että jos se voisi jotenkin toteutua niin, että nuoret olisivat koulussa, kun on harjoitukset... Minä kuuntelen lepertelyä ja mietin vaan niitä kotipuolen minnacantheja, jotka löisi nyt nyrkkiä pöytään, että: "Te lupasitte olla yhteistyössä ja tämän on onnistuttava!" Tai eikö olisikin vähintä pyytää, että kouluta ilmoitettaisiin, jos siellä ei ketään ole? Ei... Meksikolainen välttää epäystävällisyyttä viimeiseen asti ja lähtiessä paiskautetaan poskipusut ja uskotaan, että kyllä se tästä.
* * *
Juhla on kaikessa yksinkertaisuudessaan upea. Nuoret astelevat yleisön eteen ja lukevat runonsa selkeästi ja kuuluvasti. Muut tekevät rytmisoittimilla äänimaisemaa takana. Noin vain. Ilman harjoittelua. Ei onnistuisi pohjolassa... Voz rummuttaa ja laulaa omalla kielellään saamelaista joikua muistuttavasti.
Tulee minun vuoro. Astun yleisön eteen. Siinä he nyt ovat. Huoneellinen kaikenikäisiä ihan oikeita intiaaneja omissa perinteisissä puvuissaan. Naiset tukka letillä. Miehet pienessä pox-pöhnässä (paikallinen pontikka). Pienikin puheensorina loppuu ja kaikki katsoo hipihiljaa minua.
Tajuan että hetki on valtava. Olen viimeinkin täällä. Tai miten minä edes olen täällä? Siis MINÄ? Minä, jolle intiaanit on olleet lapsena satuhahmoja. Siinä heitä nyt on. Ja minä. Ihan erinäköinen. Mutta ihan samanlainen kuin he. Ja he, erilaisia kulttuuriltaan, kieleltään ja ulkonäöltään, mutta muuten ihan samanlaisia kuin minä.
Esittelen itseni. Kiitän mahdollisuudesta olla mukana heidän juhlassaan. Ja lausun seuraavaksi omalla äidinkielelläni otteen runosta, jonka on kirjoittanut suomalainen kansallisrunoilija Eino Leino. Sen nimi on Hymyilevä Apollo ja se kertoo suvaitsevaisuudesta ja rakkaudesta.
"Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen.
Ja antaa,
ja antaa,
ja antaa vaan,
oman onnensa aarteistaan.
Oi, onnellinen, joka herättää,
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ettei niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa."
Minä itken. Ja niin muutama muukin.
* * *
On viimeinen työpäiväni. Ajamme taksilla viimeisen kerran Tenejapaan. Olen tottunut niin vuoristotiehen kuin kuskeihinkin. Pulssini on tasainen.
En ottanut edes muistiinpanovälineitä mukaan. Mitä turhia. Ei siellä ketään ole. Tai jos on, niin katson sivusta, kun Voz viimeinkin pääsen aloittamaan työskentelyn näyttelijöittensä kanssa. Voziakin on harmittanut kun produktio on yli kuukauden ollut täydellisesti stopissa. Hän on joutunut siirtämään esitykset heinäkuulle. Voz pitää tsemppiä päällä, eikä myönnä huolta, mutta aistin että häntä jännittää, tuleeko tästä mitään.
Saavumme koululle ja oppilaat ovat välitunnilla. Yksi, kaksi, kolme... Pian NELJÄTOISTA nuorta on kokoontunut luoksemme ja valmiina harjoituksiin. Siis mitä?!? Yksi opettaja antaa luokkansa meidän käyttöömme tunniksi.
Voz kerää nuoret seisomaan rinkiin. Istun sivulla ja odotan mielenkiinnolla, miten Voz aloittaa ensimmäiset harjoitukset... Hän aloittaa ne pyytämällä minutkin mukaan ja esittelemällä minut, tunnin opettajan (?!) nuorille. Siis MITÄ?!? Kyllä, Voz haluaa, että minä ohjaan alkuharjoituksen. Tällaisesta vaihtoehdosta ei ollut puhetta... Mutta mikäs siinä.
Kyselen osallistujilta, mitä ne haluavat. Vaihtoehtoina esimerkiksi mielikuvitus, keskittyminen, yhteistyö, kehollinen ilmaisu, improvisaatio... Laitan nauhoituksen puhelimen kameraan päälle (todistusaineistoa JAMKiin, että minä oikeesti pääsin tekemäänkin jotakin!) ja nuorten toiveita toteuttaen nappaan päästäni alkuharjoituksen. Mutta se ei riitä vaan Voz haluaa minun ohjaavan harjoituksen toisensa perään... Lisää ja lisää...
Niinpä minä ohjaan lopulta koko tunnin. Normaalisti tunnin rakenteen suunnittelu on yksi vahvuuksiani mutta tästä tunnista tulee kyllä sillisalaatti kaikenlaista kovin epäjohdonmukaisessa järjestyksessä - ja tietysti espanjaksi taiteiltuna. Minä, itsevarma ja kokenut opettaja, vellon sisälläni paniikissa ja hillitsen räjäyttämästä sitä ulospäin. Kaiken pohjalla painaa tietous, että tämän tunnin on oltava hyvä, jotta nuoret pysyvät produktiossa.
Ja kuulemani mukaan... se oli hyvä ja he pysyivät.
* * *
Katselen Helsingissä ohikiitäviä ihmisiä. Ihan kuin minut olisi heitetty keskelle jotakin tietokonepeliä, jossa ihmiset on vakavia ja mekaanisia robotteja. Heillä on tavoite, suunnitelma sekä aikataulu, ja he toteuttavat niitä tiukasti kohti haluamaansa päämäärää. Tältä näyttää vastajulkistetun tutkimuksen mukaan maailman onnellisin kansa. Nauran ristiriidalle.
Kirjoitan oppimispäiväkirjaani, että siellä, missä ei ole kiire, missä on joustoa, missä ihmisistä huohkuu arkipäivän onnellisuus, lopulta kaikki järjestyi ja olen kiitollinen projektista juuri sellaisenaan, mitä se piti sisällään.
